Kolme viikkoa töitä takana

Kuten olette huomanneet, hiljaista on ollut. Tiesin kyllä, että töihin paluu tulee olemaan rankkaa, mutta silti rankkuus pääsi yllättämään. Tässä on päässä risteillyt kaikenlaisia ajatuksia. Nyt alkaa hiljalleen helpottaa, ja voin kirjoittaa asioista. Lisäksi eilen juttelin näistä asioista pomoni kanssa, joten nyt on luontevampaa kirjoittaa asiat näkyviin (ettei mene pomon korviin jonkun muun sanomana).

Ensimmäinen työpäivä alkoi järkytyksellä. Kuten ennen töiden alkua kirjoittelin, niin pieni pelko oli siitä että suunnitelmat olivat muuttuneet. Näinhän sitten oli käynnyt. Vartti töissä ja sain kommentin: "Oho, enkö muistanutkaan sulle ilmoittaa?" (tämä on käsitelty jo pomon kanssa, mutta haluan silti tuoda vielä esille, koska oli iso juttu tuolloin minulle). Työnaloituspaniikki vaihtui sillä istumalla armottomaksi (pahoittelut epäminunlaista kieltä) Vitutukseksi! Minua ei kuule oikeastaan koskaan kiroilevan, varsinkaan tuolla V-sanalla. Nyt kuitenkin tuli sanottua sana useaan otteeseen kuvaamaan tunnetilaa. Olin niin järkyttynyt, etten loppupelissä osannut sanoa mitään. Olin siis vain shokissa.

Eli aikaisempien suunnitelmien sijaan palasinkin heti vanhaan työhöni. Ja aikataulu tuntui ensi alkuun järkyttävän nopealta. Ensimmäisenä päivänä (viikkona) en oikein osannut edes ajatella, mistä aloittaisi lukemisen ja opiskelun. Koska kaikki oli uutta tai ei voinut luottaa siihen, että olisiko jokin asia vielä samoin kuin 2,5 vuotta sitten.

Tiistai meni samoissa tunnelmissa, mutta oih, sitten tuli viikon paras päivä. KESKIVIIKKO! Ilman keskiviikkoa en tiedä mitä olisin tehnyt. Keskiviikko on psykologisesti erinomainen päivä. Maanantaina voi ajatella, että enää huominen ja torstaina voi ajatella myös, että enää huominen. I like!

Torstaina töihin mennessä  olin jäsennellyt ajatuksia jo hiukan. Elämä on! Ja tää on vain työtä! Näillä eteenpäin.

Perjantaina sanoin aamusta ääneen, että yksi toinen homma talon sisällä voisi olla enemmän minun juttu, Tadaa... pari tuntia myöhemmin julkaistiin, että juuri sinne ajattelemaani paikkaan haetaan tekijöitä. Eihän minulla mitään CV:tä ollut töissä, joten hakemuksen jättö jäi maanantaille.

Ensimmäinen viikonloppuvapaa meni työhön liittyvin merkein. Työpaikan vuotuinen liikuntatapahtuma oli. Minullahan oli tavoitteena juosta puolimaraton tuolla, mutta hitsin närästyksen takia matka piti jättää kesken. Kuitenkin se 12,5 kilometriä, mitä etenin,  oli hyvää aikaa miettiä omia mietteitä.

Toinen viikko. Maanantaina tosiaan jätin hakemuksen, viikonloppuna olin tosin vihjannut jo toisen yksikön esimiehelle, että aion hakea heille. Viikko meni edelleen aika masennusmerkeissä. Väsymys oli aivan tajutonta. En saanut öisin nukuttua. Sen lisäksi, että itse näin öitä töistä ja kuolemisesta, niin Jenna piti uni pätkät maksimissa tunnin mittaisina. Päivällä yritin sisäistä valtavan määrän tietoa, ja öisin ei ollut mahdollisuutta antaa aivojen levätä. Lisäksi liikunta oli jäänyt kokonaan pois. Ei hyvä yhdistelmä.

Toisen viikon keskiviikko-vapaa olikin aikamoista showta, joten sen jälkeen torstai olikin lepoa töissä. Perjantaina ajattelin hakemasta paikastani, että jos sinne pääsisin, niin ei olisikaan enää varmaa ottaisinko paikan vastaan. Syynä oli se, että sain tehdä homman mistä olin aina nauttinut. Tosin tuo tehtävä oli yksintehtävä, poissa asiakaspalvelusta. Hhhmmm...

Toinen viikonloppu meni tyttöjen synttäreissä. Hirveästi ei kerennyt ajatella mitään, tosin eipä väsymyskään hellittänyt.

Kolmas viikko alkoi sillä, että "olin omillani". Mahtava sijaiseni palasi vanhan työnsä pariin. No, kaksi ekaa päivää meni puhelimessa puhuessa, kun asiakkaille oli tullut muuta puuhaa ja ajat oli peruttu. Ei sinänsä mitään. En ole koskaan tykännyt soittamisesta, joten tavallaan tuo kaksi päivää puhelimessa teki ihan hyvää. Lisäksi tuli äärettömän hyvä mieli, kun (pitkän odotuksen jälkeen) esimiehen pomo toivotti minut tervetulleeksi takaisin töihin! En tiedä, miksi minulle oli niin järjettömän tärkeää saada juuri tältä henkilöltä tuo viesti. Ehkä siksi, että poisjäädessäni samainen henkilö laittoi minulle kannustavan kiitos-/tsemppiviestin, joka sai silloin itkemään. Ja hei kyseessä on mies. :)

Torstaina tuli ajatus, että eiköhän tämä tästä taas. Ja lisäksi ajattelin, että pitäisköhän vetästä hakemus pois. Ehkä asiaan auttoi se, että olin ke-to välisenä yön selvinnyt vain kahdella herätyksellä ja sain nukuttua jopa 3,5h putkeen.

Perjantaina oli myynninohjauskeskustelu pomon kanssa. Se oli oikeasti yllättynyt kaikesta mitä kerroin alusta (eli tuon mitä yllä on). Kuulemma minusta ei ollut näkynyt ahdistusta eikä väsymystä. Ei ollut osannut ajatella miten rankkaa minulla oli oikeasti ollut. Ehkä tästä viisastuin sen verran, että jatkossa kerron heti miltä tuntuu. Ehkä "entisessä elämässä" en olisi nytkään purkanut tuntojani (lähes kyyneleet silmissä), mutta uusi minä tahtooo pitää puoliaan. Meillä oli aivan mahtava keskustelu, ja saimme asiat selvitettyä. Alusta ei ole mitään kaunaa pomoa kohtaan, koska enemmänkin alussa oli kyse väärinkäsityksestä. Ja on tämä pomollekin uusi tilanne, ei hänen alainen ole koskaan ennen palannut näin pitkältä tauolta. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, miten paljon tässä on oikeasti asioita muuttunut. Eli sinänsä hvyä opinpaikka tulevia vastaavia tilanteita ajatellen.

Ja kyllä... kerroin hakemasta paikasta. Hommien vaihtaminen on normaalia talossa, joten sinänsä sain kannustusta tehdä sitä mitä haluan. Kuitenkin sain tarvitsemani kannustuksen siihen, että minut halutaan edelleen nykyiseen hommaani ja taitoihini uskotaan.

Ehkä tässä kaikessa se THE juttu on ollut oma epävarmuuteni. Jotta pystyn toimimaan kunnolla, niin minun pitää luottaa itseeni. Tällä hetkellä en luota. Etenkin en luota siihen, että osaan asiat oikein. Moni asia oli itsestään selvyys 2,5 vuotta sitten. En pakosti huomaa kyseenalaistaa niitä ja selvittää, että onko asiat vielä samallalailla. Kuitenkin nyt on jo parempi olla. Pomo laittoi minut toistamaan: "Olen Hyvä. Minä Osaan. Minä Selviän," Tämä on seuraavan kuukauden tavoite eli saada luottamus omiin taitoihin takaisin.

Tällainen oli töihin paluu. Nyt tehdään hommia ihan oikeasti, ja olo alkaa olemaan parempi. Väsymys on vielä kova, mutta eiköhän sekin ala helpottaa. Olen jaksanut jo pari kertaa käydä kävelemässä ja tämä kolmas viikonloppu on lapsivapaata eli akkujen lataamista.

Jennan hoidon aloituksesta teen oman postauksen hiukan myöhemmin. Nyt en malta käyttää omaa aikaani tämän pidempää blogiin. Tahtoo hiukan neuloakin.

Yksi työ on saatu valmiiksi, monta on keskeneräisenä. Lahja tutulle. Samalla tekniikalla kun viime vuonna tehdyt pipot eli 3 kertainen Nalle lanka ja 5,5 puikot. 2o2n joustin.