Äidin huoli

Minun piti seuraavaksi kirjoittaa siskoksista/sisaruksista ja heidän välisestä yhteydestä. Tämä aihe jää toiseen kertaan, koska tänään tuli kohdattua miltä tuntuu olla lapsesta huolissaan oleva äiti.

Jokunen viikko sitten Jonttu kertoi, että muutamat pojat nimittelevät ja hän siitä aina hermostuu. On puhunut myös aikaisemmin, että kun hän hermostuu niin muuttuu punaiseksi. Äidin korvaan kertomus kuulosti siltä, että toiset ovat huomanneet, että Jonttu provosoituu ja sitten hermostuu. Kun näin tapahtuu he saavat toivotun reaktion aikaan ja se on "kivaa". Päätin seurata tilannetta ja kuulostella poikaa ennen kuin olen yhteydessä kouluun.

Viime viikolla tuli koululta viestiä, että oli sattunut välikohtaus. Joku eskaripoika oli nimitellyt Jonttua ja Jonttu oli hermostuksissaa potkaissut. Aikuiset huomasivat tilanteen kun tämä eskari alkoi itkemään. Mainittakoot, että Jonttu ei ole reakoinut mihinkään fyysisesti kotona kuin ihan muutaman kerran (Johku on meillä se, joka saa fyysisiä hepuleita). Olin todella yllättynyt ja niin oltiin koulussakin. Pojat olivat sopineet tilanteen. Vastailin opettajalle ja kerroin Jontun tuntemuksista, että häntä nimiteltäisiin usein.

Tänään tuli lähes samanlaisella otsikolla viestiä koulusta. Tällä kertaa kaksi lasta olivat pyöritelleet Jontun pipoa hänen päässään ja Jonttu koki tämän kiusaamiseksi. Lisäksi tyttö oli nimitellyt häntä vessasanoilla (oli kuullut nämä nimittelyt joltain toiselta) ja poika oli naurannut. Tästä Jonttu hermostui ja jahtasi tyttöä sekä löi poikaa mahaan. Yllättävintä tässä oli se, että poika on Jontun paras kaveri. Tilanne oli viestin perusteella vielä jatkunut, että poika oli lällätellyt sekä heitellyt pihalla jollain kimpaleilla. Tarkkaa en tiedä, kun Jonttu ei suostu puhumaan minulle. Kuulemma koulussa on asia käyty läpi ja sovittu (ja taas ollaan parhaita kavereita).

Kuitenkin. Lyhyen ajan sisällä kaksi yhteenottoa fyysisesti, mikä on täysin Jontun luonteen vastaista sai mamman huolesta sekaisin. Mitä on tapahtunut? Nimitelläänkö poikaa koulussa niin paljon, että jokin raja on ylitetty ja käyttäytyminen on muuttunut? Apua! Meidän rauhallinen ja mietteliäs poika alkaa tappelemaan. Syksyllä vastaavanlaisissa tilanteissa Jonttu olisi alkanut itkemään.

Kirjoitin vastauksen koululle sekä opettajalle että koulunkäyntiavustajalle (joka viestin oli lähettänyt). Kysyin, että mitä pitäisi tehdä? Sain kaksi todella hyvää vastausta. Olivat myös sitä mieltä, että ei ole Jontun tapaista. Kuitenkin joskus se, ettei halua alkaa itkemään peitetään fyysisyydellä. Ensimmäisen kerran jälkeen olivat "mielissään" että Jonttu oppii pitämään puoliaan (vaikkei ketään saa potkia). Nyt toisenkaan kerran jälkeen, eivät olleet niin huolissaan tilanteesta. Ovat seurailleet tilannetta edellisen kerran jälkeen ja eivät usko systemaattiseen kiusaamiseen. Nimittely on ollut ongelmana ja siihen ovat jo aikaisemmin puuttuneet sekä puuttuvat ja puhuvat jatkossakin. Huomasivat myös tässä, että ainakin yksi poika yrittää provosoida Jonttua suuttumaan ja verekseltään ovat päässeet tähän asiaan puuttumaan. Koulussa on keskusteltu nyt, että "vain" nimittelystäkin voi seurata suurempia riitoja ja ongelmia. Opettajat ottavat onneksi ongelman tosissaan ja eivät hyväksi kiusaamista lainkaan.

Olen tyytyväinen luokan opettajiin ja erityisen tyytyväinen siihen, että pyrkivät ehkäisemään kiusaamista vielä lisää. Tietty porukka on nyt erityistarkkailussa ja näin pyritään kitkemään pois tuo toisten nimittely ja palauttamaan toisten kunnioittaminen. Haluan uskoa, että tämä muuttuu tästä taas normaaliksi.

On tämä äitinä olo joskus rankkaa. Sydän meinaa särkyä oman lapsen puolesta. Omaa lasta kun ei voi suojella kaikilta maailman murheilta, vaikka toisinaan näin haluaisikin.

****

Onnekti tänään oli tanssitunti, niin siellä sai nollattua tämän tilanteen melko hyvin. :) Voi mennä murehtimatta nukkumaan.

****

Jatkossa tulossa postausta tuotekokeilusta. Uraäiti kotona sai yhteydenoton yritykseltä, joka haluaa tarjota asiakkaittensa tuotteitta kokeiluun. Ei ole bloggauspakkoa, mutta saa jakaa kokemuksia eteenpäin. Ensimmäinen tuote tulee tarpeeseen, kunhan vain tulisi pian. ;)

Äitiydestä ja äidinrakkaudesta

Mitä on äitiys ja äidinrakkaus? Herääkö äitiys kukoistamaan jo raskausaikana ja rakastuuko sitä heti vastasyntyneeseen lapseensa? Kyllä ja Ei. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta puhutaan huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisestä. Itse olen kokenut molemmat vaihtoehdot.

Kun Jonttu synty, niin rakastuin lapseen heti. Tai niin muistelen. Taisin olla niin endorfiini ja adrenaliini humalassa, etten kauheasti tilanteesta muista. Ja ehkä se ilokaasukin vaikutti. Kuitenkin Jonttu tuntui heti omalta. Ehkä syynä oli se, että Jontun yritys oli alkanut ihan puhtaasti vauvakuumeesta "mä haluan vauvan" ja raskausaikanakin "Möhi" oli jo todella läheinen (näin siis muistelen). Rakkaus Jonttuun syntyi siis heti ja olin äiti jo raskausaikana.

Johkun yrittäminen alkoikin enemmän järkiperustein "nyt olisi hyvä ikäero ja aika toiselle lapselle". Raskausaikana mukana pyöri koko ajan kaksivuotias tahtoja. En voinut vain keskittyä masuun ja "Kakkoseen". Muistan kun Johku syntyi, niin ensimmäinen ajatus oli  tylsästi: Tuossa se nyt sitten on. Tiesin, että rakastan lastani, mutta se tunne puuttui. The rakkauden syntymiseen meni 2-3 viikkoa.

Jensku oli jälleen ihan vauvakuumeilun tulosta. Kuumeen, joka yllätti myös kuumeilijat. Eihän meidän pitänyt HALUTA kuin kaksi lasta. Raskausaikana Johku ja Jonttu olivat jo isoja lapsia, joten jälleen kerran sain keskittyä mahan kasvatukseen ja "Tööttiin". Ja oli aivan ihanaa seurata Johkun ja Jontun odottamista. Kun Jensku syntyi, niin olisin voinut kadota vauvan kanssa kaksin jonnekin. Jensku oli MINUN. Halusin omia hänet heti. Halusin suojella. Halusin vain nauttia ja rakastaa. Se rakkaus oli mukana heti.


Entä miten nyt, kun lapset ovat kasvaneet? Rakkaus Jonttuun on, mutta se on ehkä muuttunut. Jonttu ei tarvitse äitiä enää jokaiseen asiaan. Rakkaus ei ole enää hoivaamista vaan ohjaamista oikeaan suuntaan. Johku on "äidin oma prinsessa". Tunteeni Johkua kohtaan ovat jotain ihan käsittämätöntä. Ehkä huono omatunto siitä, etten tuntenut rakkautta heti, on muuttunut suunnattomaksi kiintymykseksi. Johkua pidin sylissä ja hellin pikku-tyttönä todella paljon. Varmasti yritin korvata omasta mielestäni alun puuttuvaa rakkautta. Tämä saikin aikaan sen, että Johku on tosiaan jotain ihmeellistä edelleenkin. Ja Jensku. Jensku on minun rakas vauva, joka tarvitsee minua. Jolle olen korvaamaton ja jonka olen ominut itselleni. Jenskun myötä rakkaus Johkua ja Jonttua kohtaan on kasvanut moninkertaiseksi. Lapset ovat niin rakkaita.

Kuitenkin, rakastaako jokaista lasta saman verran? Voiko rakkauden määrää mitata? En osaa sanoa, onko joku lapsista rakkaampi. Tähän syynä on varmasti erilainen rakkaudentunne jokaista kohtaan. En usko, että kukaan rakastaa jokaista lasta täysin samallalailla. Ja tarviiko? Kunhan rakastaa ja näyttää sen rakkauden. Se riittää.

Äitiys on myös muuttunut jokaisen lapsen myötä. Ensin olin keltanokkaäiti. Nuori äiti. Äiti vailla kavereita samassa tilanteessa. Äiti, joka ei viihtynyt kotona, ja jolla alkoi kaatumaan seinät päälle. Sitten minusta tuli opiskeleva ja töissä käyvä äiti. Äidin pää alkoi voimaan paremmin. Sitten olinkin raskaanaoleva kaksivuotiaan pojan opiskeleva äiti. Vähän ajanpäästä olinkin kahden lapsen opiskeleva äiti, joka tarvitsi opiskelua, jotta pysyi järjissään. Kun opiskelut olivat ohi, niin minusta tuli uraäiti. Äiti, joka tarvitsi työn tuomaa haastetta. Yhtäkkiä olinkin äiti, jolla oli vakituinen työpaikka, perhe ja uusi raskaus. Ja sitten seurasi suurin muutos. Olin kolmen lapsen äiti, joka halusi olla kotona. Jota ahdisi sotkuinen koti. Äiti, joka ei haluaisi mennä enää töihin. Äiti, joka haluaa nauttia lapsistaan ja kotona olosta. Äiti, joka haluaa olla korvaamaton. Olla täydellinen kotona. Näin se Äiti on muuttunut 8 vuoden aikana.