Jontun opettaja suositteli keväällä, että Jontun innostusta sählyyn voisi tukea ja jatkaa harrastuksena. Aloin googletella alueemme tarjontaa, ja mitään kerhomaista ei löytynyt. Pari vaihtoehtoa löytyi salibandysta ja oman kunnan joukkue oli sivujen mukaan sellainen, joka pelaa aluesarjassa. Tämän kaiken siis tein jo loppu keväästä. Tuolloin aloin jo heti pähkäillä, että onko pelaava joukkue sopiva paikka lapselle, joka ei ole koskaan harrastanut liikuntaa. Olin erittäin epäilevä, ja viestin laittaminen joukkueeseen jäin.
Kesäloman loppuessa päädyin laittamaan viestiä ja sainkin nopean vastauksen. Joukkue on sellainen, että kaikki voivat harjoitella elokuun, jonka jälkeen valmentajat valitsevat pelaajat, jotka saavat olla joukkueessa koko vuoden. Toki joukkueenjohtaja laittoi, ettei vielä tiedetä ketkä vanhoista jatkaa. Todennäköisesti joukkueeseen mahtuisi.
Joo. Periaatteessa voisi mahtua, mutta onkohan kuitenkaan taiteelliselle liikuntaa harrastamattomalle pojalle ei-kerhomainen toiminta kuitenkaan oikea ratkaisu. Päädyin itse ja myös Jontun kanssa ratkaisuun: EI OLE. En vain voi ottaa riskia, että karsiutuminen tulisi. Jos näin kävisi, niin Jonttu ei suostuisi liikkumaan enää ikinä. Tunnen poikaani sen verran. Ja haluanko lapseni mukaan joukkueeseen joka harjoittelee ja kilpailee tosissaan? En oikeastaan.
Laitoin viestiä joukkueenjohtajalle, että passaamme ja hän laittoi vielä vähän taustaa (ettei hänen huono ensimmäisen viestin ulosanti torppaa harratamista). Ihan ok, ettei tämän ikäisillä ole vielä henkilökohtaisia tilastoja eli eivät kilpaile tavallaan keskenään. Ja otteluja ei olisi ollut kuin noin 8 vuodessa eli ei paljoa. Siis ei ottelut huono asia ole, tuovathan ne mielekkyyttä omalla tavallaan, mutta ne tuovat myös sen, että heti pitää osata. Vaikkei vielä tämän ikäisillä, niin vuotta vanhemmilla tulee jo tilastot mukaan, ja meno muuttuu vakavemmaksi. Ja sitä en halua.
Itselläni on tanssijatausta. Ja vaikka nautin tanssimisesta ja se ei haitannut opiskelua, niin homma kyllä karkasi käsistä. Olin kuntani (ja koko Suomen) yhdessä parhaimmista tanssiryhmistä. Ja ryhmä halusi olla jatkossakin paras. Miten tämä näkyi harrastukseni loppuvaiheessani? Vain parhaimmat saivat tanssia. Itse en kuulunut parhaimmistoon ja olin porukan nuorimpia. Tämä teki sen, että esiintymisissä ja luokitteluissa en ollut lopuksi enää osallisena. Harjoituksissakin tanssiaika alkoi jäämään alle puoleen ajasta. Näinkö tuetaan tanssimisen/harrastamisen iloa? No, polveni alkoivat temppuilla. Tanssimisen ilon katoamisen ja polvieni heikon kunnon yhdistelmä sai minut lopulta lopettamaan. Tanssimista rakastan edelleen, mutta ikävä kyllä ryhmästä ja koko seurasta on edelleen negatiiviset tunteet. Jälkiviisaana voi vain todeta, että olisi pitänyt lopettaa aiemmin. Mutta minkäs teet, kun tanssi oli ollut useamman vuoden koko elämä? Minua ei koskaan pakotettu harrastamaan. Kaikki lähti ihan itsestäni. Ja niinhän sen pitääkin olla. Tämä selittää varmasti pitkälti sen, miksi pähkäilen niin tarkkaan Jontun liikuntaharrastusta.
Vaikka äsken kirjoitin, että koko ryhmästä jäi negatiiviset tunteet, niin on minulla paljon hyviäkin muistoja. Erityisesti alkuaika, kun ei oltu vielä niin hyviä. ;) Ja ulkomaanmatkat. Fiilis oli ihan erilainen silloin kun kaikki olivat samalla viivalla tanssimassa. Koreagrafiat olivat sellaisia, että kaikki osallistuivat. Ei karsittu tanssijoita. Tanssimisesta silloin todellakin nautti. Sen kokemuksen haluan lapsilleni. En sitä, että homma menee liian vakavaksi.
Nyt vain voin toivoa, että tein oikean päätöksen sählyn suhteen? Itse tässä on nyt yritettävä panostaa lasten kanssa liikkumiseen. Ja Jontun kohdalla kannustetaan jatkamaan taiteellista polkuaan perheenä liikkumisen ohella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.