Kun pilvet täyttyvät rakkaista

Eilen sain tietää suru-uutisen. Vaikka uutinen oli odotettu ja jopa osittain toivottu, niin silti mieli meni maahan. Ja näinhän se pitääkin läheisen poismennessä, vaikka nyt isoisä on siellä minne on halunnut nelisen vuoden ajan eli mummin luona.

Siellä he ovat nyt yhdessä. (Jontun ottama kuva)

Olen selvinnyt hyvin vähillä hautajaisilla elämäni ajan. Olen ollut 3-4 hautajaisissa, jotka voisin muistaa. Toisella luokalla olin opettajani hautajaisissa. Hän jäi lukuvuoden aikana auton alle. Aikuisiällä on ollut vain mieheni Mummon hautajaiset sekä neljä vuotta sitten oli ensimmäiset minun läheiseni hautajaiset, kun Mummi poistui yllättäen. Olimme aina olettaneet, että Ukista aika jättää ensin. Saihan hän uuden elämän parisen kymmentä vuotta sitten ohitusleikkauksen ansiosta. Leikkaus olikin niin hyvä, että Ukin sydän sinnitteli pisimpään. Aina eiliseen asti.

Kuolema on jännä asia. Ennakkoon ajattelee, ettei esimerkiksi omien isovanhempien poistuminen tunnu juurikaan miltään. Emmehän ole olleet niiiin läheisiä. Mutta kun tieto tulee, niin kyllä se vaikuttaa mieleen. Nyt ruokahalu katosi saman tien ja kyllä tippa vilahti silmäkulmassa. Suru olisi varmaan ollut suurempi, jos poistuminen ei olisi ollut Ukille "toivottu" vaihtoehto. Mummin poismeno kun oli isompi yllätys, niin silloin haikea ja surullinen olo kesti kauemmin. Nyt olin vain tavallaan iloinen, että isovanhemmat saavat olla jälleen yhdessä. Veikkaan kuitenkin, että hautajaisissa suruolo palaa takaisin. Toisten suuri kaipuu tarttuu.

Olen tässä huomannut, että olen erittäin onnellisessa asemassa. Menetin ensimmäisen oman isovanhempani vasta aikuisiällä. Lisäksi kaikki isovanhempani näkivinä isommat lapseni (Johku ei kyllä muista Mummia). Hiukan harmittaa, ettei isäni vanhemmat koskaan nähneet Jenskua. Ukkiani kun en nähnyt parin viimeisen vuoden aikana ollenkaan. En halunnut "pilata" muistikuvaani hänestä. Halusin muistaa Ukin hyvinvoivana. Itsekästä, kyllä. Ymmärrettävää, mielestäni kyllä.

Niin se onnekkuus. Useammat tutut ovat joutuneet saattelemaan jo lastensa isovanhempia eli omia vanhempiaan. Ero on suuri. Tottakai kelle vain voi tapahtua mitä vain, mutta jos vanhemminen vasta vie pilven reunalle, niin silloin lapsenikin saavat nauttia isovanhemmistaan vielä monta vuotta. Ja saavat esitellä omat lapsensa. Tätä toivon todella heille.

Olo on edelleen hiukan haikea, mutta pakko myöntää enemmän olen onnellinen. Voin niin sieluni silmin nähdä, kuinka Mummi on ollut Ukkia vastassa taivaan portilla. Ja kuinka ovat siitä jatkaneet eteenpäin käsi kädessä kulkien. ONNELLISINA. Vihdoin jälleen yhdessä. Mitään muuta en osaa ajatella nyt. Tuo tunne on vain niin voimakas. En tiedä onko kieroa tuntea näin (onnellisuutta), mutta mielestäni näin vain on. Toivottavasti kukaan sukulaisista ei tästä pahastu (tai ylipäätään postauksesta). Ikävä jää, mutta Ukin ja Mummin on nyt hyvä olla yhdessä. Siellä he yhdessä katselevat meitä.

Yksi ongelma tässä on. Kerronko omille lapsilleni? Uskon, että asia on heille ihan neutraali. Eivät oikein muista Ukkia ja Mummia. Mielestäni kuolema on Jontulle ja Johkulle ihan "normaali" asia eli sen puolesta ei tarvitsisi olla kertomatta. Mutta toisaaltaan, onko järkeä vain sanoa, ettei Ukkia enää ole, kun eivät muista ihmistä. Ehkäpä kerron sitten kun lähden hautajaisiin. Lapsia en sinne mukaan ota. Hhmmm... Tätä asiaa varmaan jään pähkäilemään hetkeksi.