KOLMENkympinKRIISI

Tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa jo viime viikonloppuna, kun ajatukset olivat kirkkaimillaan mielessä. Yritetään nyt kuitenkin saada samoja asioita vielä ylös.

Olen kriiseillyt tässä kohta vuoden. Varsinaisesti en ole tuntenut, että olen kriisissä, enemmänkin olen löytänyt itsestäni aivan uusia piirteitä. Ja suurin niistä on kotiäitiytyminen. Uskokaa tai älkää, mutta on aivan sanoin kuvaamatonta huomata olevansa aivan erilainen ihminen kuin ennen. Ja tämä muutos ei ole vain minun oma kuvitelma, esimerkiksi työkaverini sanoi viikko sitten, että olen kuin toinen ihminen. Tämä on niin TOTTA.

En tiedä onko tämä kaikki siitä, että kolmas lapsi syntyi vai onko tämä kolmenkympinkriisiä. Osittain tuo kolmas lapsi saattoi olla alkusoittoa "kriisille", itsensä etsimiselle. (Tässä välissä facebook kiinni, koska se häiritsee...hhhmmmm)

Vähän aikaa sitten luin Puutalobabyn kirjoituksen Suorituskympistä onnelliseksi kasiksi. Tämä teksti herätti minut ajattelemaan itseäni. Olen pitänyt itseäni aina enemmän tai vähemmän perfektionistina. Koulussa keskiarvot olivat reippaasti päälle ysin, olin useimmiten luokkani paras. Lukiossa vasta tuli ensimmäiset alle kasin arvosanat ja yliopisto olikin oma asiansa. Olin matematiikassa hyvä, jopa erinomainen. Minua pidettiin älykkäänä ja matematiikassa lähes nerona (okei, ehkä vähän liioiteltua). Koulu oli aina minulle helppoa. Ei minun tarvinnut kummemmin puurtaa. Asiat jäivät tunneilta mieleen ja kuvamuistilla pystyin hyvin kirjoittamaan esseitä. Kuitenkin tosi elämässä (ja yliopistossa) sitä törmäsi totuuteen. En minä mikään älykäs ole, ihan normaali. Mutta minunhan pitäisi olla tosi älykäs, kun sain niin hyviä arvosanoja. Usein kyllä tunsin itseni hyvin tyhmäksi, varsinkin mitä vanhemmaksi tulin. Teoriatiedot kyllä osasin, mutta miten ne sai käytäntöön oli sitten ihan oma lukunsa. Tässä tuli minun stoppini ja se asia, mihin Kristaliina puuttui tekstissään. Minä en ollutkaan perfektionisti vaan suorittaja.

Hei ihanaa. Parempi sana. En halua olla perfektionisti. En halua olla nero enkä älykäs. Haluan olla ihan tavallinen minä. Minä olin suorittaja. Äitini kanssa juttelin aiheesta ja hän kysyi, että vaativatko he isäni kanssa minua suoriutumaan. Mielestäni näin ei ollut. Tietenkin se, että sain kehuja erinomaisista suorituksista, sai haluamaan lisää kehuja. Ja kyllähän sitä koulussakin parasta aina kehuttiin ja se tuntui hyvältä (useimmiten). Luulen kuitenkin, että suurin vaatija olin minä itse. Halusin suoriutua aina vain paremmin. Halusin pitää saavuttamani asemani.

Kun Jonttu syntyi ja vajaa vuosi oli kulunut kotona, pääni kaipasi jälleen samaa suorittajan roolia. En saanut tarvitsemaani haastetta ja kehuja (?) kotona. Minun oli päästävä opiskelemaan ja siellä jälleen loistamaan. Kun Johku syntyi, niin en kyennyt (pääni takia?) olemaan koulusta pois ollenkaan. En pitänyt lainkaan äitiysvapaata. Tästä jatkoin suoraan työharjoitteluun, jossa minun oli jälleen loistettava. Ai että otti pannuun, kun kesätyöntekijöiden kilpailussa ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia työnkuvan takia pärjätä kuin toisissa paikoissa. En päässyt suorittamaan ja loistamaan. Tätä piti sitten kompensoida hehkuttamalla muita vastuualueita.

Työelämässä suorittaminen jatkui vakituisen työpaikan mukana. Minä tarvitsin työn tuoman haasteen. En muuten ollut mitään. Ja kuuleminen siitä, miten hyvin oli pärjännyt oli kaikki kaikessa. Enhän minä muuten olisi ollut mitään. Kuitenkin, nyt tämä kaikki on muuttunut. Ja koska 30-vuotta pärähti mittariin ja koska olen jutellut muiden samanikäisten kanssa, tämän on oltava kriisiä.

Varsinaisesti keskustelu kriisistä lähti viikko sitten työpaikan kekkereissä. Juttelin todella hyvät keskustelut samanikäisen kollegan kanssa (kiitos keskustelusta, vaikket tätä blogia luekaan). Keskustelua olisi voinut vielä jatkaa, mutta meidät tultiin erottamaan. :D Kuitenkin selvisi, että molemmat käymme läpi kriisiä. Mietimme keitä oikein olemme. Vaikka meidän elämäntilanteet ovat aivan erilaiset, niin kumminkin molemmat kriiseilevät tahoillaan. Tämä oli siis ensimmäinen merkki kriisistä. Seuraavana iltana omissa juhlissani yksi tuleva kolmekymppinen kysyi yhtäkkiä, että onko kriisiä. Ja tähän vastasin ihan suoraan, että on (ja itseasiassa juuri eilen juttelinkin aiheesta jne...). Niin hänelläkin oli (ja nyt kyse oli miespuoleisesta henkilöstä), hän ostaa moottoripyörän. Saman pöydän ääressä istui keväällä 30 täyttävä naisihminen ja sieltäkin suunnalta selvisi, että kriisiä on. Hän tosin mietti kuten minäkin, onko kriisiä vai johtuuko kolmannesta lapsesta. Ja pähkäilyssä oli ollut, että mitä ihmettä sitä haluaa tulevaisuudelta ja millainen haluaa itse olla. Siis hä? En minä olekaan yksin ajatuksieni kanssa.

Itseni löytäminen on ollut pitkä prosessi. Tai pitkä ja pitkä. Ehkä noin vuosi on tässä mennyt muuttuessa. Varmasti muuttuminen elää edelleen, mutta nyt on ollut viikon ajan (oikeastaan kollegan kanssa käydyn juttelun jälkeen) sellainen olo, että minä tiedän kuka minä olen. Ja minun on hyvä olla minä. Pikkujouluissa tunsin itseni ihan pihalla olevaksi ja syy oli se, etten tiennyt kuka olen. Minussa taisteli se suorittaja, joka halusi olla töissä sekä se kotiäiti, joka halusi olla kotona. Tämä ristiriita sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Näistä tunteista kirjoittelin jo aiemmin, kun pähkäilin perhevapaita. Nyt kekkereissä oli todella ihanaa ja uskon syynä olleen sen, että olin sinut itseni kanssa (ainakin suurimman osan ajasta).

Kriisi 1 - En olekaan enää suorittaja

Yllä kerroinkin pitkälti siitä, millainen suorittaja olen ollut. Nyt kuitenkin huomaan, etten enää kaipaa työn tai opiskelun tuomaa haastetta. Voin olla ilmankin. Osaan ottaa tarvitsemani palautteeni lapsilta. Näen heistä, että heidän on hyvä olla. Eli minä olen onnistunut. En halua mitään lisähaastetta. En halua tavoitteita. En halua mennä töihin. Minä haluan olla kotona lasten kanssa eikä kaiken tarvitse olla täydellistä. Haluan nauttia joka hetkestä. Haluan vain nauttia.

Kriisi 2 - Tulevaisuus

Tää ei taho - trilogia on edeltänyt jo sitä, että en todellakaan tiedä mitä haluan tulevaisuudessa. Tämä kriisi jatkunee vielä, mutta pääsääntöisesti olen siirtänyt asiat taka-alalle. Pähkäilyjen aika ei ole vielä. Kuitenkin sen verran päästän ajatukset nousemaan, että tuon esille tyhjyyden. Sen, etten tiedä mitä haluan etenkin töiden suhteen. Palaanko tammikuussa 2014 töihin? Jos/kun palaan niin palaanko samaan hommaan, josta lähdin? Haluanko palata? (En todellakaan tiedä). Haluanko vähemmän vastuuta ja haasteita, vähemmän suorittamista? (Ehkä.) Palaanko edes samalle työpaikalle? (Todennäköisesti kyllä, mutta...). Minulla on nyt sellainen olo, että koko tulevaisuus on auki. Minulla on vain mahdollisuuksia. Ja oikeasti, tämä ei häiritse minua nyt. On ihanaa tietää, ettei näitä tarvitse vielä ainakaan puoleen vuoteen miettiä. Ei tarvitse päättää mitään. Saan vain olla ja nauttia lapsista.

Ja nämä kaksi esimerkkiä kriiseistä. Oikeasti minä, joka olin täydellinen täydellisyyttä tavoitteleva uraäiti, olen muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, joka osaa vain olla. IHANAA! Ja tällä hetkellä tiedän kuka olen ja mitä haluan. Olen minä ja haluan nauttia lapsista (vielä kertauksena).

Sain sentään jotain kirjoitettua, vaikkakin viikko sitten oli paljon enemmän ja paremmin jäsenneltynä mielessä. APUA... suorittaja pysy poissa. Ei kaiken tarvi olla täydellistä. ;)

Kerropa SINÄ, että onko SINULLA (ollut) 30-kriisi?